Taiteellisen johtajan tervehdys

Taiteen äärelle hakeutuminen mahdollistaa ajatusavaruuden laajentumisen kohti toista ja kophti toisenlaista. Taiteilijat antavat muodon epämääräiselle, taideteoksen inspiroimana oma ajattelu saa mahdollisuuden omaksua uusia perspektiivejä.

Ja mitähän tuokin tarkoittaa?

Olin keväällä katsomassa näytelmää ja yhtäkkiä nauroin makeasti yhdessä muiden kanssa ja se tuntui sanomattoman hyvältä. Tajusin vasta siinä, kuinka pitkään oli kulunut siitä, kun edellisen kerran olin nauranut. Kuinka pitkään oli siitä, kun aistin toisten ihmisten lämmön katsomossa vieressäni ja ympärilläni. Salakavalasti olin pikkuhiljaa vajonnut huoliin ja synkkyyteen, käpertynyt itseeni. Esityksen jälkeen keho tuntui vapautuneelta, olo oli keventynyt ja huolenaiheet kutistuneet käsiteltävän kokoisiksi ainakin hetkeksi. Esityksen aihe ei liittynyt mitenkään huolieni syyhyn, silti sen avulla jaksoin taas jatkaa.

Kun elämän sattumanvaraisuus ja hauraus kutistaa elämäntunnon omien pelkojen, ahdistusten ja huolien ääreen, saattaa runo, laulu, tarina, tanssi, soitto, näytelmä, kirja, elokuva avartaa katseen laajemmalle, huomaamaan, että muutkin pohtivat samoja asioita, ovat yhtä peloissaan ja avuttomia niiden kanssa. Tajuaa, ettei ole yksin. Pääsee dialogiin muiden ihmisten ajatusten ja näkemysten kanssa.

Kohdataan toisemme katsomossa, jaetaan lämpö ja jaetaan kokemus.

Tervetuloa.

Outisen Kati

Anja Erämajalta sitaatti:

Ja alussa oli. Tä. Tä. Tä. Äitä, itä, täti, setä, lanko, ylkä, nato,
kyty, eksä, nyksä, miksä aina, koko ajan, kesken kaiken
y s k i s k e l e t. Alussa oli yskä, jumalan yskä. Alussa oli sana,
kato, oho. Sillä ilman sanoja ei kukaan kävele vetten
päällä, ilman sanoja käpy on käpy, ei lehmä lapsen
kämmenellä. Alussa oli rääkäisy, iso parku: olen olemassa.
Ja se ilmoitus jäi nurkkia kiertämään, kylpyhuoneisiin,
saleihin, salonkeihin, näyttämölle, kirjoihin se jäi,
p e r h e p o t r e t t i i n. Itkevä muistutus: keuhkojen
avautuminen sattuu, elävästä lihasta lähtee ääni. Huuto
jäi, vaikka ihminen huomasi: kaikki on niin kuin pitää.
Tukkakinko, mekkokinko, kengätkinkö? K e n k ä k i n k ö.
Kaikki on hyvin ja oikein. Riikinkukko avaa pyrstönsä ja
viinissä välkehtii kultahippuja.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, s. 46, WSOY

Kuva: Laura Malmivaara