Kaarina Hazardin puhe Kajaanin Runoviikon avajaisissa

Hyvät kuulijat, hyvä suviväki.

 

Tämän seudun kiinnostavin historiallinen henkilö ei ole Urho Kaleva Kekkonen, jonka aikana Suomesta tuli hyvinvointivaltio, ei kansallisen omakuvamme rakentaja Eino Leino, eikä edes kertomuksiemme peruskiven palasina maailmalta kerännyt Elias Lönnrot. Kajaanin historian kiinnostavin henkilö on ilman muuta Johannes Messenius, joka paiskattiin tänne, sivistyksen tuolle puolen ja joka pakon edessä lusi täällä, käymättömien korpimaiden keskelle kyhätyssä vankilinnassa kaksi vuosikymmentä. Hän vihasi Kajaania ja perusti sen. Millä tavoin? Tuomalla Kajaaniin sanansa.

Runoviikko sanoo esittelyssään vaalivansa ”kainuulaista rikasta sanataiteen perinnettä”. Ja sen totta totisesti voi katsoa alkaneen Kajaanin linnan kuuluisimmasta vangista. Toki jo ennen Messeniusta näissä metsissä kajehtivat saamelaisten ja suomenheimojen tarinat omasta synnystään, onnea havittelevat loitsut ja pahan poissa pitävät manaukset. Vastentahtoisesti ja rangaistuksena Kajaaniin päätynyt, maanpetoksesta tuomittu Messenius oli kuitenkin se, jonka suuret luulot itsestään synnyttivät kokonaisen pohjoisen maanpiirin historian. Ja juuri sitä luomiseen tarvitaan: Suuria luuloja itsestään.

Messenius oli karismaattinen opportunisti, ilmeisen hankala ja omanarvontuntoinen luonne, joka palveli ennen vankeuttaan kirjoituksillaan aina sitä herraa, jonka suosioon kulloinkin oli päässyt. Opportunismia paheksutaan syyttä: Jokaisen mielikuvitukseensa ripustautuvan on kyettävä myös nappaamaan kiinni ajan pyrinnöistä, jos mielii aikalaistensa keskuudessa elää ja selviytyä.

Messenius oli omasta nerokkuudestaan voitonvarma, riitaisa erityislahjakkuus, ja vaikka hänet historioitsijaksi mainitaan, yhtä hyvin miestä voisi nimittää sanataitelijaksi – hän kirjoitti myös näytelmiä, mutta historiankin kronologioissa hyväksyttiin mieluusti omaan pussiin pelaamisen lisä. Akateemisista yhteyksistään irti reväistyn ihmisen piti nojata siihen mitä käsillä oli, ja loput oli pakko ottaa omasta päästä.

Messenius eli aikana, jolloin faktan ja fiktion raja ei ollut niin turhantarkka. Kas, ja siltähän näyttää usein nykyäänkin. Kun varmaa tietoa ei ollut saatavilla, oli sitä 1600-luvun alussa täydennettävä arvauksin, joita uskonnolliset tekstit tukivat. Ajan tapa oli liioittelu, ja niinpä kirjastonsa kanssa Kajaaniin matkustanut Messeniuskin tarvittaessa runoili saagoihin pohjaten sen mihin lähteet eivät riittäneet, suomalaisten heimoille sukujuuret aina Nooan poikaan asti. Valtava, yhä uusilla osilla täydentyvä historian riimit oli hänen lippunsa vapauteen, niin hän uskoi.

Messenius leikkasi ja liimasi, kronikoi ja päätteli ajankulukseen, omanarvontuntonsa säilyttääkseen, toteuttaakseen lahjakkuuttaan, ja ilman muuta pannakseen oman merkkinsä ajan kulkuun. Varmuutta siitä, että jättiteoksen joskus joku lukisi, ei ollut, mutta uskoa oli pakko. Itse itselleen kuoleman varalta etukäteen laatimissa muistosanoissaan Messenius oli varma, että hänen jälkimaineensa kiertää ympäri maailman. Ja oikeassahan hän oli. Hänen maineensa ei kiirinyt vain maailmassa, vaan myös aikakausien läpi – minäkin mainitsen hänet nyt tässä, vuonna 2019.

Minkälainen on motivaatio, joka kestää 20 vuotta? Mikä panee märissä, likaisissa ja kylmissä oloissa viruvan ihmisen tarttumaan kynään joka päivä uudelleen, vaikka ympärillä ei ole muuta kuin metsää? Toivo. Toivo siitä, että jonakin päivänä minä tulen vielä ymmärretyksi, arvostetuksi ja korotetuksi kunniaan. Messeniusta ajoi se mikä meitä kaikkia ajaa: Halu tulla nähdyksi. Hän ei antanut uskonsa hervahtaa, eikä olosuhteiden nujertaa. Hänen halunsa olla olemassa yli oman aikansa ja paikkansa, tulla muistetuksi, oli vahvempi kuin kainuulainen luonto tai kruunun kuri.

Messeniusta ajoi pakko pysyä osana yhteisöään, olla yksi maanmiehistään, päästä kilpakumppaneidensa rinnalle ja kaltaistensa yhteyteen niin väkevästi, että hän eristyksissäkin jatkoi kirjoittamista. Hän tahtoi olla osa maailmaa. Kajaania asutti se harvalukuinen joukko, joka linnanpitoon tarvittiin. Ajattelun sanallisia sytykkeitä ei ympäristössä ollut, inspiraatio piti etsiä sisäisistä syistä. Messenius häädettiin valtakunnan perimmäiseen nurkkaan, jotta hänen äänensä ei varmasti kuuluisi sinne missä yhteisissä pöydissä syötiin. Eikä se kuulunutkaan: Hän suurtyönsä julkaistiin vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Ja silti se kuuluu kymmenien sukupolvien päähän: tänään tänne.

Viha ja katkeruus ovat usein hyvä sysäys, mutta eivät omiaan kannattelemaan meitä vuosikymmeniä. Siihen me tarvitsemme toivon. Messeniuksen urakan kaltaisiin sinnikkäisiin, pikkuhiljaa päivittäin karttuviin suurtöihin tarvitaan näytönhalun lisäksi lannistumattoman, hiilloksena palavan koti-ikävän käyttövoimaa.

 

***

 

Kajaani on kaukana. Ainakin se on kaukana, jos sitä katsoo Suomen ainoasta metropolista, jonne tämän tasavallan populaatio sinnikkäästi jatkaa valumistaan. Keksittyä vastakkainasettelua Helsingin ja muun Suomen välillä on kuitenkin turha ruokkia: suurin osa pääkaupunkiseudulla asuvista ovat kotoisin jostakin muualta – niin minäkin. Ja koska näin on, yhteiseksi voimaksemme muodostuu koti-ikävä: Meidän kaikkien kaipuu niille seuduille, joilla muotouduimme sellaisiksi, joita tätä nykyä olemme, niihin sisäisiin maisemiin, joissa meistä tuli minä. Tämän vuoden Suven runoilija on Eeva Kilpi ja juuri koti-ikävän myös hän tuntee läpikotaisin ja juuri koti-ikävän vire käy läpi hänen tuotantonsa: ”Mie rakastin sinnuu ku Karjalaa”.

Jaksamme elää siinä uskossa, että näkymättömät siteemme toinen toisiimme voivat tulla näkyviin ja erilliset elämämme saada yhteisen, jaettavan muodon. Tämän uskon nimi on mielikuvitus, sen ilmimuoto on taide. Taide on se mahtikeino, joka kuroo umpeen eri kulttuuripiirien väliset juovat, läpäisee ajan unohduksen ja aina uudelleen tekee tiettäväksi sen, että keskeiset kokemuksemme ovat kaikille ihmiselle kaikkialla ytimeltään samoja. Taiteen teot ovat henkilökohtaisia ja totuudellisia, intiimejä ja yksityisiä, ja juuri siksi niiden jakovoima on niin valtava: kaikkein yksityisin meissä on kaikkein yhteisintä meille. Tähän totuuteen uskovat myös ne, jotka vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen pitävät yllä tätäkin runoviikkoa.

Paikkoihin ja paikkakuntiin kiintyminen vie pitkän ajan – vuosia ja vuosikymmeniä. Kiintyminen tarvitsee toistoa; maisemasta tulee merkityksellinen vain sen toistumisen myötä. Samaa tienpätkää on kuljettava monta kertaa, kiihtyneenä, lauhtuneena, innoissaan, välinpitämättömästi, kyllästyneenä, uutta odottavana ja vanhaan hermostuneena. Vasta kun maisemassa on koettu kaikki tunteet, tulee maisemasta rakas; sen oksissa ja kallioilla ja tienpenkoissa asuu minä, maisemasta tulee samalla tavoin merkityksellistä kuin arvesta polvessamme.

Eläessämme me unohdamme, se on elämisen luonne, ja siksi koti-ikävämme on ikävää itse muistamista kohtaan. Mitä vanhemmaksi tulemme, sen vähemmän muistamme ja sitä tärkeämmäksi muuttuu maisema, koska se muistaa meidän puolestamme. Se tietää meistä enemmän kuin me itse. Maisemaan on säilöytynyt meistä tietoja, joiden alkuperää emme enää ymmärrä.

Maisema on samalla yhteinen ja kaikille että kokonaan yksityinen, oma. Juuri tästä syystä tarvitsemme välillemme taiteen kielen: vain taiteen teoilla voimme lievittää omaa ja toistemme koti-ikävää, jotka lopulta ovat yksi ja sama asia, yhteinen asia Taiteen kielillä kerromme toisillemme, luoksemme tulijoille ja uusille syntyville omat maisemamme niin, että niistä voi muodostua meille yhteinen maasto.

Taide on taikakeino, joka ei välitä valtioiden rajoista, eikä sen lumovoimaa kammitsoi ajan riento. Koska taide kulkee ihmisestä toiseen, on se alati vallitsevaa nykyhetkeä, tässä olemista, juuri nyt meneillään olevaa.

 

***

 

En tunne Kajaania, enkä ole täältä kotoisin. Seutu on outo, samoin sen tavat. Vaikka tätäkin risteystä täplittävät samat K-kaupat, S-marketit ja ABC:n tuttu valo, vaikka tämänkin paikkakunnan R-kioskilla dallaspulla maistuu samalta, en väitä ymmärtäväni mitään niistä tavoista, joilla täällä eletään, mistä täällä puhutaan, miten puhutaan, mitä pelätään ja mitä toivotaan. Voin ymmärtää sen vain, jos se minulle kerrotaan sillä tavoin, että voin siihen eläytyä, ja tähän kertomiseen tarvitaan taiteen tekoja.

Vain kertomalla syntyy porukoita. Vain ääneen lausuttua kuulemalla saamme tietää, miltä toisten maisemat näyttävät, ne missä he ovat kasvaneet, opimme tuntemaan heidän sisäiset seutunsa, heidän sisäiset maisemansa. Kertomalla ääneen me rakennamme tiloja, jonne toiset voivat astua sisään ja näin voimme liittoutua niidenkin kanssa, joiden kanssa emme ole kasvaneet, jotka eivät ole jakaneet kanssamme samaa maisemaa. Puhumalla, esittämällä, näyttämällä toiset synnyttävät meille uusia maisemia, uuden mielikuvituksen, ja toisille kertomalla me annamme muille mahdollisuuden astua omiin maisemiimme.

Aivan kuten Johannes Messenius pitkänä vankeusaikanaan Kajaanin linnassa kronikoi Suomelle historiaa, myös meidän on saatava kertoa toinen toisillemme, yhdessä ääneen tarinoita, jotka todistavat meille sitä, ettemme seilaa mykässä avaruudessa itseksemme. Meidän on saatava sanoa toisillemme ”Olen täällä” ja saatava vastata toisillemme ”Hyvä että olet”.

 

***

 

Näinä aikoina, kun muodissa on riita ja eripura, on hyvä pitää mielessä, että Messenius ajettiin omien joukostaan pois uskonnon syistä. Silloinkin riideltiin siitä, kenen usko on oikea, mitä uskoa julkisesti harjoittaa ja kenen uskonto täällä määrää. Epäluulo muualta tulevia kohtaan on kansainvälistä, koska kaikkialla on niin, että muualta tulevat ovat usein tulleet väkisin. Siksi kansojen tarinoita ryydittävät sodan metaforat ja puolustuksen tunnelma. Tämän säikähdyksen rauhoittava linimentti on jaettu taide.

Messenius kuoli pian Kajaanista lähdettyään, emmekä koskaan saa tietää kuinka hän olisi myöhemmin muistellut Kajaania, mikä hänestä oli Kajaanin linnan sietämättömässä synkkyydessä omasta mielestään tullut. Mutta siitä voimme olla varmoja, että häntä vaivasi koti-ikävä – oman maiseman ikävä, oman kielen ikävä, omien, kaltaisten kanssa jaettujen pyrkimysten kaipuu. Ilman koti-ikävän käyttövoimaa ei olisi syntynyt niitä tuhansia riimejä, joiden tähden Messenius edelleen on elossa.

Messenius ei ole vain Kajaanin linnan kuuluisin vanki, vaan kävisi ilman muuta tämän käsillä olevan vuosittaisen festivaalin suojelupyhimykseksi. Hän toi Kajaanin jaetun sanan ja siitä pitäen se Kajaanissa on viihtynyt.

 

Kiitos.