Mikko Roihan kolumni Ilkka-lehdessä.

HENKÄISYJÄ RUNO-SUOMESTA

 Suomen räjähdysmäisestä kesäfestivaalitarjonnasta erottuu yksi  ylitse muiden: Kajaanin Runoviikosta on vuosien myötä muodostunut pienimuotoisten esitysten areena. Alunperin lausujien kohtauspaikaksi syntynyt tapahtuma on laajentanut tarjontansa teatterin, musiikin ja tanssin lisäksi kuvataiteisiin. Festivaalin johtaja, piakkoin Rauman kaupunginteatterin johtajaksi siirtyvä näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo on selättänyt epäilyt nuoren naisen kyvyistä johtaa perinteikästä tapahtumaa: ohjelmisto on yhtä aikaa älykäs ja kevyt, moderni ja perinteestä tietoinen. Tähän päivään osuvat teemat kaikuivat yllättävässä yhteydessä, runo-Suomen sydämessä soiteltiin iloisessa kaanonissa taiteen raja-aitojen reunoja repien.

Festivaalin intiimiys muodostuu eri taiteenalojen ammattilaisten ja asiantuntijoiden kohtaamisista. Joukko on rajallinen ja Kainuuseen lennätetyistä vieraista otetaan kaikki irti. Syömään ehtii jos ehtii ja loppuviikosta taitelijaa pidetään jo paikallisena. Parasta festivaalissa onkin sen lokaalisuus, kainuulaiset rakastavat runoa esitystaiteena. Ja festivaalin maine tunnetaan. Vuosi toisensa jälkeen Kainuuseen tullaan pitkänkin matkan takaa, taiteilijat ja paikallinen yleisö mahtuvat istumaan samoissa pöydissä. Taiteen rajoja häiriköivä keskustelu tuntuu konkreettisina kohtaamisina, eikä ohjelmistosta tuntunut löytyvän esitystä, johon ei lisätuoleja olisi kannettu. Olin valmistautumassa Kaj Chydeniuksen kunniaksi järjestettyyn seminaariin, jossa käsiteltiin runon esittämistä. Aamiaisella kysyin runoilija Sirkka Turkalta mitä runo hänelle on. Vastaus tuli heti: "sellainen henkäisy". Kirjallisuuden lajeista on runo vapain valitsemaan muotonsa sellaiseksi kuin haluaa. Sillä on ehdoton itsensä synnyttämisen oikeus ja kun sitä yritetään yhden lajityypin alle kahlita, on se jo paennut määrittelyn alta uusiin muotoihin ja sisältöihin.

Siksi runo synnyttää myös mielikuvan teattereiden suurista näyttämöistä. Niille olisi mahdollisuus ajatella koko taiteenala uusiksi - tehdä esitykset "henkäisyistä" käsin. Teatteri on runolle monessa velkaa. Realistinen, todellisuutta jäljittelevä puhe on näytelmäkirjallisuuden historiassa nuorta, varsin pitkään draamatekstiä on puhuttu runomitassa.

Silti suurilla näyttämöillä useinkin nähdään konventionaalisesti ajateltuja, valmiiseen muotoon syntyneitä esityksiä. Suuri näyttämö voisi olla ajassa olevien merkkien lukukykyä vaativa voimakenttä, raameista ulos tuleva tarina, joka kerrotaan kaikkia taiteen keinoja häikäilemättömästi hyväksikäyttäen. Se voisi olla runon kaltainen vapaa leikkaus maailmasta valmiin piparkakkumuotin sijaan.

Jouko Turkka ohjasi aikoinaan esityksiä, joista poistettiin lähes kaikki näytelmäteksti, silti kirjailijan ajatus piirtyi kirkkaana esiin. Teatteri synnytti sanan sijasta kuvan, tekstin sijasta tanssin. Nykyisellään teatteri uusiutuu taiteenlajina hitaasti, jos laisinkaan. Maaliinsa se näyttäisi osuvan hylätessään totutut muodot, yrittäessään hahmottaa viipaleiksi mennyttä maailmaa.

Mikko Roiha