---

Tervehdys

Meidän suomalaisten sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Itsenäistymisen ajan historiat vaikuttavat ajatteluumme. Nuo hurmokselliset tapahtumat ovat muokkautuneet vuosien kuluessa jonkinlaiseksi kaukaiseksi legendaksi hyvän ja pahan kamppailusta, joka edelleen jäytää tajuntamme sokkeloissa. Ja johon edelleen palataan kun puhutaan Karjalankannaksen torjuntavoitosta tai Suomen suuresta talouskriisistä tai Nokian romahduksesta.

Vuonna 2018 näyttää siltä, että vuoden 1918 tapahtumat ylittivät monikymmenkertaisesti tuonaikaisen sivistyneistön ennustukset tulevasta. Kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät tai yliopistomiehet sekä harvalukuiset naiset eivät kyenneet näkemään sitä isoa kuvaa, johon nuori maa tulisi syöksymään muutaman kuukauden kuluessa.

Kalevalainen kansa kurkotti kohti kosmista aamunkoittoa. Monet tuon ajan kirjailijoista näkivät itsensä uudistusmielisiksi ja avarakatseisiksi, tulevaisuuden visionääreiksi. Harvalukuinen eliitti viritteli ympärilleen tiheätä pöhinää. Huikeata visiota. Uutta tieteen ja taiteen kuningaskuntaa. Joka nousisi maailmansodan raunioista merkittäväksi eurooppalaiseksi vaikuttajaksi.

Kun sisällissota oli riehunut yli nuoren kansakunnan, moni aikalainen tuomitsi jyrkästi työväestön kapinan. Mutta ei suostunut näkemään valkoisten voittajien suorittamia hirmuisia rangaistustoimenpiteitä.  Heti sodan jälkeen ilmestyi monilukuinen määrä kiihotusrunoutta, joka leimasi punaiset alemmaksi ihmisroduksi ja ihmishirviöiksi. Nämä hirviöt tuli hävittää kertakaikkisesti. Tällaisia ajatuksia kirjasivat ylös monet merkittävät kansalliskirjailijamme. Kuten muuan E.Leino, eräs I.Kianto, joku V.A. Koskenniemi sekä L.Onerva. Sisällissota merkitsi kuningaskunnasta haaveileville ajattelijoille suurta henkistä romahdusta. Vuonna 1918 ilmestyneessä runossa ”Agitaattori” Joel Lehtonen esitti kapinalliset yhteiskunnan pahana aineksena ja yhtyi siten mm. V.A. Koskenniemen aatoksiin rikollisesta hävinneestä osapuolesta. Juhani Aho vaipui hiljaisuuteen ja kuoli pois. Vasta Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ilmestymisen jälkeen sisällissodan punakaartilaiset nähtiin ihmisinä, jotka lähtivät hakemaan itselleen oikeutta määritellä oman elämänsä askelkuviot.

Tänään me näemme toisenlaisen Suomen ja toisenlaiset askelkuviot. Suomessa kerätään pääomia. Oikealla, vasemmalla ja kaikkialla. Mutta ei kaikille. Varallisuutta sijoitetaan rahastoihin, jotka hallinnoivat suuria osakeomistuksia. Rahastojen tuottoja hoitavat monilukuiset toimihenkilöt ja johtajat. Pääomat liikkuvat erilaisten finanssilaitosten, ammattiyhdistysliikkeiden ja työntekijäjärjestöjen säätiöissä. Niillä rahastoilla kartutetaan työntekijäjärjestöjen lakkokassaa ja eläkevarantoja. Niillä rahastoilla paisutellaan myös yksityisten kansalaisten varallisuutta. Rahastoitujen omaisuuksien hoidosta on tullut isoa peliä globaalin kapitalismin sähköisessä verkossa. Työssä käyvä eliitti käy rahastoihinsa tukeutuen loputonta varjonyrkkeilyä ison kapitaalin kanssa. Ja tärkeintä on vain voitto.

Mutta entäs ne ihmiset, jotka jonottavat jokaviikkoista ruokapussukkaansa entisen kauppakiinteistön nurkalla. Kuka perustaisi heillekin henkistä ja taloudellista hyvinvointia kylvävän sijoitusrahaston.

Taisto Reimaluoto
Taiteellinen johtaja